Ihmismielen lukuopas hakusessa
Keskustelin ystävieni kanssa ymmärtämisen vaikeudesta. Siitä, miten uskomattoman helposti luemme ja tulkitsemme toisiamme väärin. Ja miten vaikeaa välillä yhteisymmärryksen löytyminen voikaan olla, silloin kun asioista ollaan eri mieltä.
Eräs keskustelija toi esille ajatuksen, jonka mukaan me kaikki muutumme ihan joka hetki. Tästä seuraa, että se mitä sanoin pari viikkoa tai vaikkapa kuukausi sitten, ei olekaan enää se sama totuus, koska itse olen muuttunut. Ei nyt konkreettisesti mutta siten, että mieliala on toinen, mielenvire on toinen, ja näkemys koko silloisesta tilanteestakin voi olla toinen riippuen siitä, mitä sen jälkeen on tapahtunut.
Minusta tuo oli loistava oivallus. Juuri niin! Me emme ole päivästä toiseen muuttumattomia. Esimerkiksi ihminen, joka tänään saa tietää saavansa potkut töistään, on todennäköisesti hieman eri ihminen kuin vielä eilen, jolloin potkuista ei ollut tietoa. Jos nyt joku tulisi sitten siihen tilanteeseen tivaamaan, että mitä sinä kuule tarkoitit, kun viime viikolla sanoit, että meidän pitäisi puhua, voi olla, että vastaus olisi: painu tiehesi. Siitä minä viime viikolla halusin kanssasi puhua, että toivon sinun painuvan tiehesi. Ja kuitenkin, viime viikolla sellaisista tuntemuksista ei ollut lainkaan kyse.
Mietin eteenpäin mielessäni tätä ymmärtämisen vaikeutta. Joskus löytää itsensä selittämästä jotakin asiaa yhä uudelleen, ilman että se menee perille halutulla tavalla. Toinen vain käsittää sen omalla tavallaan, ja rakentaa sinne täysin omia tulkintojaan. Oman pääkoppansa sisältämien viritysten mukaisesti. Ja kun oikein olan takaa sitten selostaa, ei kohta tiedä itsekään, miten se asia nyt oikein meni. Totta on, että olemme itsellemme tosi suuria kysymysmerkkejä. Ja taitavia myös naamioitumaan itseltämme. Luulemme toimivamme tietyllä tavalla, mutta sitten joudummekin toisinaan näkemään, että olemme täysin eksyksissä. Onkohan olemassa ketään, joka hallitsisi esimerkiksi tunteitaan täydellisesti? Joka ei koskaan antaisi niiden määrätä tai jopa hiukan vaientaa omantunnon ääntä. Psykopaatit hallitsevat tunteensa hyvin, koska heillä ei tunteita edes ole sillä tavalla kuin muilla ihmisillä. He eivät tunne sääliä, ja ovat siksi kykeneväisiä huijaamaan, pettämään ja käyttämään muita hyväkseen.
Tavallinen ihminen tavallisine tunteineen on kovien mittelöiden edessä tässä elämän sekamelskassa. Tunteethan meitä ohjaavat, ja tunteet synnyttävät myös viholliskuvioita. Miten voisivatkaan esimerkiksi kristityt ja muslimit kovin helposti toisiaan ymmärtää, kun heidän päähänsä on pienestä pitäen istutettu kuvat, joiden mukaan toiset ovat väärässä. Miten poliittiset ideologiatkaan voivat rakentaa parempaa maailmaa yhdessä demokratian nimissä, kun lähtöajatuksena kuitenkin koko ajan on, että ?ne muut? ovat väärässä?
Minulla ei ole päivänkään mittaista kokemusta siitä, mitä on olla mies. Voinko minä siis edes vaatia itseltäni sitä, että täysin voisin ymmärtää, miten mies ajattelee ja toimii. Olen esimerkiksi yrittänyt oivaltaa, mitä mies kokee katsellessaan formuloita ja mäkihyppyjä ja futismatseja ja kaikkia mahdollisia matseja, mitä vain tuutista tulee. Mutta ei, en minä tajua. Kun minun pääkopastani puuttuu se miehen mieli, joka nauttii otteluiden ja mittelöiden huumasta. Ja mies, joka ei ole elänyt koskaan naisen elämää, ei voi puolestaan ymmärtää, miksi tuntikausien asioitten vatvominen puhelimessa ystävättärien kanssa on niin antoisaa. Mitä noita jauhaa, mies ajattelee. Eihän mikään kuitenkaan muutu vaikka miten niitä asioita pyöritellään. Ei välttämättä muutu niin, mutta helpottaa kyllä. Ja vaikka maailma ei varmaankaan muutamasta urheilu-ennätyksestäkään muutu, mies viihtyy jännityksensä äärellä, ja pitää sitä tärkeänä. Ja saakin pitää, ei siinä mitään ilkkumista ole.
On se sekin vaikeata, kun kypsään ikään ehtinyt ihminen yrittää ymmärtää nuoria. Nuoret eivät hoksaa, että heiltä puuttuu kokemus ja sen myötä monesti arviointikyky. Vanhemmat taas eivät enää muista, minkälaisin rohkein ja kuolemattomin aivoin ja ottein tätä maailmaa silloin nuorena tuli tarkkailtua ja elettyä. Puhu siinä nyt sitten yhteisymmärryksen hengessä. Luin päiväkirjojani menneiltä vuosilta. Miten selvänä piirtyikään eteeni se kuva, jonka mukaan suuri osa elämästämme kuluu siihen, että yritämme päästä selville ympäristömme aivoituksista ja aikeista. Ja miten paljon aikaa käytämme itsemme ihmettelemiseen. Että mitenkäs minä nyt näin, ja miksi nyt menin tekemään noin, ja miksi tämä nyt tuntuu niin kurjalta. Ja miksi rakastan jotakin tyyppiä. Ja miksi sitten äkkiä en rakasta pätkääkään. Ota meistä nyt sitten selvää.
-Kristiina Gerkman-KemppainenPalautetta Kristiinalle