Ikäkriisit seis!
On se vain hurjaa, kun vähän päälle kaksikymppisetkin nykyään huokailevat, että se paras nuoruus alkaa olla takanapäin. Kolmenkympin kriisi on jo vakava paikka, ja nelikymppisenä onkin sitten edessä asteittainen museoituminen.
Voi yhden kerran! Ikäkriisien kanssa kamppailevien kannattaisi tehdä tutustumismatkoja lähimmän terveyskeskuksen vuodeosastolle. Siellä heitä makaa, loputtomissa riveissä ihmispaketteja suu auki ja taju kankaalla, jos vähän ronskisti sanotaan. Mutta ronskia katseltavaa ja koettavaa se on. Ja on siinä vierailijan hajuaistikin toisinaan koetuksella, kun hoitajat eivät ehdi vaihtaa vaippoja tarpeeksi tiuhaan tahtiin.
Ikä- ja muutkin kriisit ovat näiltä potilailta ohi. Kun päivätajunta ei aina riitä hahmottamaan, missä ollaan ja missä mennään. Heitä katsellessa tulee surumielinen olo. He ovat kaikki olleet nuoria, jaksavia, kauniita ja toivoa täynnä. Heillä oli unelmia, he rakastivat, he nauroivat ja he itkivät. Kasvattivat lapsensa, olivat osa toimivaa, sykkivää yhteiskuntaa työpaikoillaan ja harrastuspiireissään. Nyt he eivät ole enää opettajia, myyjiä, lääkäreitä, pappeja tai paperitehtaan miehiä. Virttyneissä sairaalan trikoissa he makaavat identiteetistäänkin riisuttuina. Jos jotakin vielä omasta tilastaan ymmärtävät, kärsimys on käsin kosketeltavaa. Olen pakettina pakettien joukossa.
Tätä taustaa vasten ajateltuna kaikki meidän aktiivisten, hyvien vuosien ikäkriisit tuntuvat suorastaan elämän haaskaamiselta. Mitä väliä iällä on, kun elämä tarjoaa parastaan ihan joka ikisenä päivänä! Kun saa omin jaloin kävellä kauppaan, omin päätöksin hoitaa asioitaan ja omin voimin osallistua ihan kaikkeen, mitä vain on tarjolla.
Eräässä televisiokeskustelussa viidenkymmenen ikävuoden paremmalla puolella olevat kuuluisat mieskirjailijat keskustelivat vanhenemisesta. Näin tämän ohjelman monta vuotta sitten Ruotsin televisiosta, mutta se on jäänyt mieleeni. Miehet nimittäin sanoivat kilvan, naamat hyvin, hyvin totisina: "Jos menettäisin mieskuntoni ja lisäksi kirjoittamisen kykyni, en haluaisi enää elää". Melkein pomppasin ylös sohvaltani, kun parahdin ääneen: "Eikö teillä hyvät herrat ole lapsia? Tai vaimoja? Tai lapsenlapsia?". Onko kaikki nyt siitä miehisyyden kokemuksesta ja kirjailijan tehtävän ihanuudesta kiinni? Olin aivan ihmeissäni - noinko suppeata voi olla ihmisten maailma. Ettei ole sitten mitään, ellei ole sitä välitöntä oman egon toteuttamisen mahdollisuutta.
Voi hyvänen aika sentään! Kunpa emme tarkastelisi ikäämme niin minä-lähtöisesti, vaan katsoisimme, mihin meitä milloinkin tarvitaan. Aina on olemassa ihmisiä, lähimmäisiä, jotka tarvitsevat tukea ja ystävää. Aina on tehtäviä, joihin voi tarttua. Mummit ja papat ovat kullanarvoisia! Miten hauskaa meillä oli famun, isänäidin kanssa, kun hän oli kylässä ja luimme Pekka Töpöhäntää taskulampun valossa! Äiti oli käynyt sammuttamassa valot ja toivottamassa hyvät yöt, mutta famu oli jemmannut taskulampun peiton alle. Ei siihen hommaan nuoruutta ja notkeutta tarvittu, kekseliäisyyttä vain. Sitä samaa kekseliäisyyttä voi käyttää elämässään monella tavalla. Niin kauan kun saa olla elossa! Ikään krampinomaisesti tuijottaminen on oikeastaan ajan hukkaa. Luin juuri aforismin, jossa sanottiin: "Jos sinä hukkaat aikaa, aika hukkaa sinut!". Se sanottiin englanniksi, mutta otin vapauden suomentaa. Englanniksi se on vieläkin osuvampi: "If you waste time, time will waste you!". Iloitkaamme elämästämme kun meillä vielä on, mistä iloita!
-Kristiina Gerkman-Kemppainen
Palautetta Kristiinalle