Kell' onni on

Kell' onni on, se onnen kätkeköön,
kell' aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.
-Eino Leino-


Rakastettu runoilijamme oli sitä mieltä, että onni ei kestä ihmisten katseita. Parasta kätkeä aarteensa, ja kaikessa hiljaisuudessa "olla onnellinen onnestaan".  Onni on olotila, jota me kaikki tavoittelemme. Kun olemme onnellisia, elämässä on elämisen maku ja tuntu. Mutta miten on, olemmeko taitavia kätkemään onnemme myös itseltämme, eikä vain ulkopuolisilta? Joku on sanonut: "Eikä rakkaus tunne suuruuttaan ennen kuin eron hetkellä".

Olisikohan niin, että ihminen yleensäkin tajuaa asioita melko jälkijättöisesti? Vasta kun joku jakso on ohi, ymmärtää, mitä se on pitänyt sisällään. Näihin mietteisiin tulin, kun järjestelin paikkoja kotonani nuorimmaisen valmistujaisjuhlien jälkeen. Näin mielessäni kastejuhlat, rippijuhlat, syntymäpäivät, nimipäivät, kesäjuhlat, joulut ja juhannukset. Myös surujuhlat. Nyt perhejuhlat olivat tavallaan tulleet päätepisteeseensä, kun nuorimmainenkin oli valmistunut, ja vanhempi tytöistä tekee lähtöä Ruotsiin kesätöihin. Nuorempi lähtee kameroineen tutkimusmatkalle ulkomaille hänkin.

Molemmat ovat jo omillaan, mutta yhteys on ollut tiivistä. Kesäisin ovat palanneet kotikaupunkiinsa, mutta nyt suuntana on suurempi maailma. Se tietää ihan uudenlaista olotilaa tänne jäävälle äidille. Ja äiti miettii. Olenko osannut ihan täysimittaisesti nauttia kaikesta siitä, mitä me olemme saaneet yhdessä kokea? Olenko osannut olla tarpeeksi mukava, kiva ja joustava? Vastaus on selvä: en ole osannut. Tiukkanakin on ajoittain saanut olla. Mutta kun aikakaudet ovat ohi, tulee jälkilähetyksenä mieleen: oliko ihan kaikki tarpeellista, olisiko voinut antaa asioitten myös mennä vain omalla painollaan.

Kirjailija Patricia Tudor-Sandahl tilittää tuntojaan vastaavanlaisesta tilanteessa toteamalla haikeana, että pitikö nyt niistä puukengistäkin pitää sellaista mekkalaa. Tytär halusi tulla sukulaisen juhlaan puukengät jalassa, mutta äiti oli jyrkästi sitä mieltä, että ei käy. Ja nyt hän sitten oli pahoillaan siitä, että oli antanut sellaisenkin asian hiertää hänen ja tyttären välejä. Kun kuitenkin oli maailman ihanin asia, että tytär oli olemassa ja lähdössä perheen kanssa juhlimaan. Voi, voi, näitä kränää aiheuttavia tilanteita on kaikissa perheissä yllin kyllin. Merkillistä, miten ne sitten voivatkin myöhemmin harmittaa. Mutta sen harmituksen takana on luultavasti juuri tuo oleellinen asia: sitä mennyttä aikaa on ikävä.  Ja nyt, kun se on ohi, tajuaa kipeästi, miten hienoa ja onnellista kaikki oli.

Miten onkaan mahdollista, että juuri nämä arjen aiheuttamat törmäyskurssit asettuvat peitoksi sen syvimmän onnen tunteen päälle. Kun joku ei ole hoitanut tiski- tai siivousvuoroaan, kun joku jättää tavaransa lojumaan. Kun ei päästä yhteisymmärrykseen vaikkapa lomanviettotavasta, kun yksi jäkättää ja toinen säkättää - toisin sanoen, kun eletään normaalia elämää kaikkine vaiheineen. Väsyneitäkin ollaan pitkin matkaa, työt ja velvollisuudet painavat, ehtimiset ja muistamiset rasittavat. Ja sitten eräänä päivänä kaikki onkin muistoa vain. Ja muistoissa kun ei ole niitä hermoja koettelevia jokapäiväisiä tilanteita, kaikki muuttuukin hyvin auvoiseksi. Ja sitähän se olikin, kaiken aikaa, vaikka sitä ei erikseen joka päivä pysähtynyt tuntemalla tuntemaan ja kokemalla kokemaan. Elettiin vain ja kuljettiin päivästä toiseen.

Asettelen kahvikuppeja takaisin paikoilleen. Ajattelen, että jonakin päivänä muistelen tätäkin vaihetta kaihoisana. Vaikkapa sitten, kun olen oikein vanha. Että oli se sentään onnellista aikaa, kun jaksoi laittaa ja järjestää isoja juhlia, ja oli talo tulvillaan väkeä. Mitäpä tästä opimme? Aivan oikein! Sen, että ymmärtäisimme iloita juuri niistä asioista, joita elämä kunakin ajanjaksona meille tarjoaa. Ja että näkisimme ne ilonaiheet kirkkaasti ja selvästi NYT, eikä vasta sitten, kun olemme siirtyneet muistelojen aikaan. Ja sitten kun muistelemme, muistelemme kiitollisina siitä, että saimme niitä onnen päiviä kokea! Kuten Juhani Töytäri Hyvän Mielen kalenterissa 2011 sanoo: "Ole erityisen kiinnostunut tästä hetkestä, sillä siinä sinä vietät koko elämäsi".

-Kristiina Gerkman-Kemppainen

Palautetta Kristiinalle