Äidin sydämellä

"Soita heti kun olet tullut perille!" Tämä oli äitini vakiolause, kun olin lähdössä johonkin. Vielä aikuisenakin piti soittaa ja ilmoittaa, että kaikki on hyvin. Sitä perinnettä olemme jatkaneet omassakin perheessäni. Puolin ja toisin ilmoittelemme tyttärien kanssa, että turvassa ollaan, mihin aikaan vuorokaudesta tahansa.

Äitienpäivän vietto vie ajatukset äitiyden olemukseen. Sen syvimpiin ytimiin. Miten vaativa ja samalla ainutkertaisen ihana tehtävä se onkaan. Hoivata, hoitaa, kasvattaa ja saattaa lapsensa ulos maailmaan sitä ominta tehtäväänsä hoitamaan. Sitä omaa elämänläksyään läpikäymään. Kun asiaa katselin ja tarkastelin suurempana kuvana, näin jotakin, mikä minut yllätti täysin.

Äkkiä tajusin: Kun kutsumme lapsia luoksemme tähän maailmaan, kutsumme heidät vääjäämättä myös osaksi kärsimyksen kokemusta. Sitä en ole tullut aikaisemmin niin kirkkaasti ajatelleeksi. Lapsen odottamiseen ja syntymiseen liittyy iloa ja myönteisiä ajatuksia. Suuria toiveita. Onnentunteita. Tervetuloa maailmaan, pikkuinen, sanomme liikutuksesta kyynelehtien, kun hän saapuu luoksemme parkuen.

Onko se ensi itku enne siitä, mitä tuleman pitää? Ajatella, miltähän tuntuisi, jos vauva heti kärkeen nauraisi ja jokeltelisi riemullisesti vanhempansa nähdessään. Hauska ajatus. Mutta voi miten monen pienokaisen kohdalla kärsimykset astuvat näyttämölle jo ennen kuin koko näytelmä on edes päässyt alkamaan. Voi olla sairauksia, vaivoja ja kipuja, joita vastasyntynyt ei pysty edes hahmottamaan. Voi olla ongelmia perheessä. Kaikki heijastuu pienen ihmisalun tajuntaan.

Mitä pidemmälle elämä kulkee, sen enemmän kärsimystä tulee vastaan. Tuskin kukaan meistä saa elämän arvonnassa täysin ehjän ja sileän arvan. Rosopintaa on jaossa kaikissa voittoluokissa. Mietin eteenpäin. Pitäisikö minun edes toivoa lapsilleni täysin vaivatonta elämää? Vastauksen sain, kun haastattelin Iris Palosaarta, Kittilän Könkäällä kätilönä pitkän elämänuran tehnyttä, viisasta naista. Hän on vastikään julkaissut kirjan "Iris Palosaari, auttajana kahden maailman välissä" (Hullu Poro Oy, Levi. Toimittanut Tarja Peura-Hallamaa). Kirjan nimi viittaa Iriksen näkemisen kykyyn. Hän pystyy selvänäköisesti auttamaan ja ohjaamaan lähimmäisiään. Nykyään hän tosin ei enää terveydellisistä syistä johtuen pidä vastaanottoa.

Iriksen näkemyksen mukaan meillä ei ole oikeutta estää lapsiamme kokemasta myös rankkoja asioita. Emme saa toivoa heiltä heidän tärkeitä elämänkokemuksiaan pois. Kaikki liittyy suurempaan suunnitelmaan. Me olemme äiteinä hoitaneet oman vahtivuoromme kun lapset olivat pieniä. Aikuistuttuaan heidän on otettava vastuu omasta elämästään. Ilman vastoinkäymisiä he eivät voisi kasvaa. Iris kirjoittaa kirjassaan myös luopumisen vaikeudesta. Hän oli mukana antamassa rukousapua ja voimia äidille, jonka tytär Johanna oli loukkaantunut vaikeasti auto-onnettomuudessa. Johanna oli tajuttomana. Kuolema saattoi olla lähellä.

Iris sanoi äidille: "Anna tyttärellesi lupa lähteä. Puhu hänelle, juttele lapsuuden ihanista muistoista. Sano hänelle, että hän itse saa valita, tuleeko tänne takaisin vai lähteekö valon maahan. Iris tietää, että tällainen tehtävä saattaa olla äidille melkein ylivoimainen. Mutta se auttaa lähtijää, hänen ei tarvitse taistella tänne jäävien vuoksi, vaan hän saa rauhan. Johanna valitsi elämän, ja vaikka hänelle jäi pysyviä vammoja, hän pystyy tekemään töitä ja nauttimaan olostaan.

Totta tosiaan. Kaikkihan me haluaisimme nähdä lapsemme onnellisina ja tyytyväisinä. Lasten murheet ja vaikeudet tuntuvat paljon raskaammilta kuin omamme. Jos vain voisimme, niin ottaisimme kaikki heidän taakkansa kannettavaksemme. Kun mieheni kuoli, isäni sanoi: "Johan minä olisin tästä joutanut lähtemään, vanha mies. Miksi nuoret temmataan kesken kaiken pois. Ja lisäsi: Tämä on pahinta mitä saattoi sattua sen jälkeen, että teille omille lapsilleni olisi näin käynyt". Se oli tosi paljon sanottu. Isältä, joka enimmäkseen piti syvimmät tuntonsa omana tietonaan. Mutta sanoma oli se, että hän olisi antanut oman henkensä sen eteen, että minun ei olisi tätä kärsimystä tarvinnut kohdata. Ja ilmaisi samalla, miten paljon me lapset hänelle merkitsemme. Nämä olivat sodan käyneeltä hiljaiselta mieheltä niin harvinaisia tunteen ilmaisuja, että niitä ei unohda.

Pitäkäämme toisistamme huolta! Ja kantakaamme toistemme taakkoja siinä määrin kuin se on mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Ja muistakaamme: vanhemmille ei ole annettu valtuuksia päättää lastensa kohtaloista. Ne on kirjattu Elämän Kirjaan, kuten omatkin vaiheemme ja moninaiset polkumme.

-Kristiina Gerkman-Kemppainen

Palautetta Kristiinalle