Asennetta tarvitaan nyt!
Kun kuulin Kauhajoen tapahtumasta, hiljennyin miettimään, mistä oikein on kysymys. Käytän usein ajatusteni apulaisina Positiivareitten Asenne ratkaisee-kortteja sekä Diane Cooperin Enkelikortteja. Nostan pakasta umpimähkään kortin, ja katson, mitä sen sisältämä sanoma minulle haluaa kertoa.
Asenne-korteista nousi nyt kehotus:
"Tee heti se, minkä olet aikonut tehdä sitten, kun sinulla on siihen aikaa".
Niin. Kuinka moni äiti tai isä on aikonut viettää lasten ja nuorten kanssa niin sanottua laatuaikaa "sitten kun työt on tehty, sitten kun muut velvollisuudet on saatu hoidettua, sitten kun...". Jonakin päivänä huomaa, että sitä "sitten kun" tilaisuutta ei kunnolla koskaan tullutkaan. Olisi pitänyt toimia "nyt kun"-ajattelun ohjaamana. Kaikista lapsista ei luonnollisestikaan kehity vaarallisia väkivallan tekijöitä, vaikka aikuisilla ei ole heille riittävästi aikaa. Mutta he saattavat invalidisoitua henkisesti siten, että eivät kykene viettämään tasapainoista, lämminhenkistä elämää koskaan. Kun heistä ei ole välitetty, hekään eivät oikein syvällä ja aidolla tavalla pysty muista välittämään.
Enkelikorteista nousi viesti "Itsensä arvostaminen".
Siinä sanotaan muun muassa näin:
"Aseta itsellesi selkeät rajat ja kieltäydy päättäväisesti antamasta muiden ylittää niitä tai manipuloida sinua. Saat silloin kunnioitusta osaksesi".
Itsensä suojeleminen henkiseltä väkivallalta pitäisi olla oikein oppiaineena kouluissa. On sanottu, että kyse on sisäisestä asennoitumisesta. Kiusaajan aikeet saattavat jäädä aikeiksi, kun hän vaistoaa, että tuosta ihmisestä välittyy tervettä omanarvontunnetta. Hyvä on sanoa topakasti: "Lopeta tuo, se on kiusaamista". Pienille koululaisille pitäisi todellakin opettaa, miten kiusaamisen tunnistaa, ja miten siihen tulee reagoida. Ja vakuuttaa, että aikuiset ovat käytettävissä! Nythän puhutaan varmaankin enemmän siitä, että ei saa kiusata, ja jätetään itsesuojelullinen ulottuvuus vähemmälle.
Asennetta tarvitaan nyt, todella kipeästi! Asennetta sikäli, että emme kiirehdi tuomitsemaan. Kun puhumme perheitten pahoinvoinnista, emme saa osoittaa puhettamme koskemaan surmaajan perhettä. Heidän oloistaanhan emme tiedä mitään. Kun puhumme ampujasta, on syytä muistaa, että hänen elämänsä aikana kokemastaan tuskasta emme liioin tiedä mitään. Olisi kohtuutonta vaatia ymmärrystä kaikilta niiltä, joita tämä murhenäytelmä on koskettanut. Sydämestäni toivon, että heille välittyisi lohtua kaikista niistä rukouksista, joita nyt maassamme rukoillaan. Meiltä muilta vaaditaan nyt enemmän ymmärrystä kuin kauhistelua. Ymmärrystä ja oivallusta, jonka mukaan me kaikki osaltamme vaikutamme yhteisöissämme vallitsevaan henkiseen ilmapiiriin.
-Kristiina Gerkman-KemppainenPalautetta Kristiinalle