Vaihtelun Pyörteissä
Mahdankohan koskaan tottua hiljaisuuteen, joka laskeutuu kotini ylle tyttärieni vierailujen jälkeen. Hetken aikaa he täyttävät koko kodin iloisella puheellaan ja nuoruuden raikkaalla energialla. Sitten he taas lähtevät taipaleelle kohti omia kotejaan. Minä jään haikeana katselemaan yhdessäolomme jälkiä; hyviä ruokia, joista on jäänyt makupaloja jäljelle, puoliksi palaneita kynttilöitä ja sohvan mutkaan viikattuja vilttejä.
Tiedän, että reaktioni on turhan tunteellinen ja voimakas, ja äkkiä se aina nykyään meneekin ohi. Kun taas alkaa se normaali arki omine rutiineineen ja menoineen. Business as usual, kuten engelsmannit sanovat. Ei hätää siis, elämä se vain on, joka jatkaa kulkuaan. Mikään ei voi pysähtyä mihinkään pisteeseen, mitä nopeammin ja täydellisemmin tämän perustavaa laatua olevan lainalaisuuden hyväksyy, sen paremmin eri vaiheissaan pääsee eteenpäin.
Joskus pitkän rospuuttokauden jälkeinen lyhytkestoinen ilon täyttämä jakso voi olla ihmiselle melkein liikaa. Kun hän pieneksi toviksi pääsee kokemaan, minkälaista elämä voisi olla, kun se on mallillaan. Ajattelen esimerkiksi häntä, joka pitkän työttömyysjakson jälkeen pääsee palaamaan töihin. Vaikkapa vain puoleksi vuodeksi, näinä pätkätyön aikoina. Hetken aikaa hän saa kokea, miten virkistävää on, kun päiviin tulee uutta rytmiä. Hyvin pian hän huomaa, miten paljon onkaan kaivannut työyhteisöön kuulumista, työntekoa ja tarpeellisena olemista.
Erään haastattelun yhteydessä kuulin, että alakuloiset ihmiset usein piristyvät aivan silmissä päästessään takaisin töihin. Heidän ryhtinsä kohenee, kasvoille ilmaantuu energisempi ilme. Puhekin vilkastuu. On niin innostavaa päästä taas ulos ihmisten ilmoille; toimeliaisuuteen toimettomuuden kehästä. Mutta annas olla, kun työt sitten loppuvat, ja otetaan seuraavat pätkätyöläiset tilalle. Silloin alakulo saattaakin jo vaihtua masennukseksi, ellei uutta työpaikkaa ole näköpiirissä. On entistä vaikeampaa sopeutua toimettomuuteen, kun hetken verran on saanut kokea muuta. Tämä kierre on mielestäni tosi julmaa. Ihmisten elämällä leikkimistä, kertakaikkiaan. Systeemi nyt vain on sellainen, sanotaan sitten kaikille onnettomille. Mutta oliko ihan pakko sellainen systeemi tähän maahan luoda?
Käsiini osui ruotsalaisen juristin, Linda Olssonin kirjoittama kirja "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja", (Gummerus, 2009). Se on kertomus kahden naisen välisestä lyhytkestoisesta ystävyydestä. Astrid on vanheneva nainen, joka on jo hyvää vauhtia erakoitumassa. Eräänä talvisena päivänä hänen naapuritaloonsa muuttaa Veronika. Molemmat ovat kokeneet elämässään ankaria menetyksiä. Veronika on tullut hiljaiseen kylään viimeistelemään uusinta romaaniaan. Naiset ystävystyvät. Astrid herää eloon. Siihen ei maailmoja syleileviä ihmetapahtumia tarvita. Lettukestit rupattelun kera riittää. Yhteiset retket lähiseutujen maisemiin, toisen ihmisen läsnäolo. Naapuritalon ikkunoissa palava valo. Kaveri, jolle voi uskoutua, ja joka välittää.
Veronika lähtee, palaa takaisin omaan maailmaansa. Astridin talon ylle laskeutuu jälleen hiljaisuus ja yksinäisyys. Nyt syvemmältä kouraisten kuin koskaan aikaisemmin. Naapuritalo on pimeä. Letuista ei saa kestiä yhden lautasen kattauksella. Astrid on nähnyt valon, joka tekee pimeyden entistä pimeämmäksi.
Kirja on surumielisyydestään huolimatta kaunis ja koskettava. Maisemakuvaukset ovat mestarillisia. Ei uskoisi, että kyseessä on esikoisromaani. Jäin kirjan luettuani miettimään, miten todellakin "Onni täällä vaihtelee", kuten lapsuuden laulussa sanottiin. Toisaalta, mikään ei tuntuisi miltään, ellei olisi vastakohtaisuuksia. Ellei välillä olisi hurjan paljon tekemistä, ei voisi nauttia lepohetkistä. Ellei välillä olisi murhetta, ei osaisi riemuita ilosta. Kun rakkaistaan joutuu olemaan erossa, tapaamiset ovat riemullisia. Kaiken arvon ymmärtää oikeastaan paljon selvemmin, kun se mitä arvostaa ei ole ihan joka hetki itsestäänselvyytenä läsnä. Kannattaa myös katsella ympärilleen. Olisiko jossakin joku ihminen, jonka elämä muuttuisi elämisen arvoiseksi kun hän saisi kutsua sinut teelle tai lettuja syömään makean hillon ja kermavaahdon kera.
-Kristiina Gerkman-KemppainenPalautetta Kristiinalle